Sijoitusvakuutukset sijoitusinstrumenttina – hyvät ja huonot puolet

Sijoitusvakuutukset voidaan jakaa säästöhenkivakuutuksiin ja kapitalisaatiosopimuksiin. Näistä ensimmäinen muistuttaa luonteeltaan enemmän varsinaista vakuutusta sisältäen vakuutetun henkilön ja siten myös riskin, jonka varalta vakuutus on otettu. Kapitalisaatiosopimukseen taas ei liity kumpaakaan; tästä huolimatta myös kapitalisaatiosopimusta pidetään vakuutussopimuslain mukaisena henkivakuutuksena.

Perusajatukseltaan nämä kaksi sijoitusvakuutuksen erilaista muotoa ovat kuitenkin sijoitustoiminnan harjoittamista ajatellen hyvin samankaltaisia: asiakas maksaa vakuutusyhtiölle vakuutusmaksun tai vakuutusmaksuja, joita vakuutusyhtiö säilyttää asiakkaan lukuun ja palauttaa sovittuna ajankohtana säästöille kertyneine tuottoineen. Yleensä sijoitusvakuutukset ovat myös takaisinostettavissa ts. asiakas voi nostaa pääoman ja sille kertyneen säästön joko kokonaan tai osittain ennen vakuutusajan päättymistä.

Sijoitussidonnaisessa vakuutuksessa asiakas voi valita vakuutukseen liitettävät sijoitukset, joiden perusteella vakuutuksen arvo kehittyy, joskin etenkin kotimaisissa vakuutuksissa on usein rajoituksia sen suhteen, mitä omaisuutta vakuutukseen hyväksytään – esimerkiksi kiinteistöjä, asunto-osakkeita tai listaamattomien yhtiöiden osakkeita ei välttämättä hyväksytä sijoituskohteiksi. Usein sijoitussidonnaisen vakuutuksen sijoitukset koostuvat sijoitusrahastojen tai rahastokorien osuuksista, minkä lisäksi useimmat vakuutusyhtiöt hyväksyvät myös listattujen yhtiöiden osakkeet sijoituskohteiksi. Sijoitussidonnaisessa vakuutuksessa tuotto on siis sidottu sijoituskohteiden arvonmuutoksiin ja näin ollen riski arvonkehityksestä on asiakkaalla.

Nykyään harvinaisemmassa laskuperustekorkoisessa vakuutuksessa tuotto muodostuu vakuutussopimuksessa sovitusta kiinteästä tai vaihtuvasta korosta ja asiakashyvityksestä, eikä vakuutuksen arvo siis seuraa minkään kohde-etuuden arvonkehitystä. Näin ollen vakuutuksen tuotto ei ainakaan positiivisten korkojen aikana voi olla negatiivinen, mutta toisaalta myös tuottopotentiaali on rajatumpi, koska tuotto on rajattu sovitun koron ja asiakashyvityksen yhteismäärään.

Säästöhenkivakuutus voi olla joko elämän- tai kuolemanvaravakuutus tai näiden yhdistelmä. Ensimmäisessä vakuutuskorvaus suoritetaan vakuutetulle tai edunsaajalle, jos vakuutettu on elossa tiettynä määräikänä tai sovittuna vakuutuksen päättymispäivänä. Mikäli vakuutettu ei ole hengissä ko. hetkellä, säästöt jäisivät lähtökohtaisesti vakuutusyhtiölle. Tämän välttämiseksi vakuutukseen liitetään käytännössä aina kuolemanvaravakuutus, jolloin kuolemantapauksessa vakuutuksesta maksetaan säästöjä vastaava korvaus vakuutetun edunsaajille tai, mikäli tällaisia ei ole määrätty, kuolinpesälle.

Kapitalisaatiosopimus on taas aina määräaikainen vakuutus, koska se ei sisällä vakuutuksen päättävää vakuutustapahtumaa – määräaikaa on tosin mahdollista muuttaa ja siten pidentää vakuutuksen voimassaoloaikaa. Kapitalisaatiosopimuksen päättyessä vakuutuskorvaus maksetaan vakuutetulle tai mikäli hän ei ole elossa, kuolinpesälle tai perillisille. Kapitalisaatiosopimukseen ei ole mahdollista liittää edunsaajamääräystä.

Sijoitusvakuutuksen tuloverotus realisoituu useimmiten vasta siinä tilanteessa, kun sopimuksesta nostetaan vakuutusmaksut ylittävää tuottoa. Tämän seurauksena myös verojen osuus voidaan sijoittaa uudelleen ja tuotot voivat kasvaa korkoa korolle, mikä voi vaikuttaa tuottoihin hyvinkin merkittävästi etenkin pidemmällä aikajänteellä sijoitettaessa.

Säästöhenkivakuutuksen osalta koko vakuutuskorvaus, sisältäen myös vakuutusmaksujen määrän, on kuitenkin saajansa veronalaista pääomatuloa, jos korvaus maksetaan muulle kuin vakuutetulle tai tämän lähisukulaiselle. Toisaalta jos säästöhenkivakuutuksen vakuutuskorvaus maksetaan vakuutetun kuoleman johdosta hänen lähisukulaiselleen tai kuolinpesälle, on korvaus kokonaan tuloverosta vapaa. Korvauksen perintöverokohtelua on käsitelty jäljempänä.

Sijoitusvakuutuksen suurin hyöty tulee verotuksen lykkääntymisestä eli siitä, että sopimuksen voimassa ollessa tuottoja ei veroteta lainkaan vakuutetun tai edunsaajan tuloina. Toisin sanoen juokseviin tuottoihin ei kohdistu verorasitusta niiden saantihetkellä, minkä lisäksi sijoitussidonnaiseen vakuutukseen valittuja sijoituskohteita voi vaihtaa ilman, että luovutusvoittoverotus realisoituu – laskuperustekorkoisessa vakuutuksessa seurattavaa kohde-etuutta ei ole eikä jälkimmäinen etu näin ollen koske sitä.

Veroedusta johtuen sijoitussidonnainen vakuutus soveltuu erityisen hyvin aktiivista kaupankäyntiä harjoittavalle sijoittajalle, jolle vakuutuksen käytön tuoma verosäästö voi olla hyvinkin merkittävä. Passiiviselle sijoittajalle vakuutus ei välttämättä ole kovin optimaalinen ratkaisu, koska sijoittaja maksaa vakuutuksen kulut, mutta ei juurikaan pääse hyötymään verotuksen lykkääntymisedusta.

Perintöverotuksen puolella veroetua muodostuu säästöhenkivakuutuksesta vakuutetun lähisukulaisille maksettavan vakuutuskorvauksen 35.000 euron saajakohtaisesta vapaaosasta. Jos edunsaajamääräys on tehty lesken hyväksi, korvauksesta verovapaata on puolet, kuitenkin aina vähintään em. 35.000 euroa. Edunsaajamääräyksen perusteella saatua korvausta ei myöskään lisätä jäämistön säästöön eikä se näin ollen vaikuta perillisten perintöosuuksiin, vaan korvauksen veronalainen osuus lisätään suoraan perinnönsaajan tai lesken veronalaiseen perintöosuuteen. Jos sopimus ei sisällä edunsaajamääräystä, korvaus kuuluu kuolinpesälle ja se lisätään jäämistön varoihin. Tämän jälkeen perintöverotus toimitetaan normaaliin tapaan osituksineen ja perinnönjakoineen.

Kapitalisaatiosopimus puolestaan luetaan normaalisti pesän varoihin, joskin vakuutuskorvauksen perintöveron alaisesta määrästä vähennetään korvauksesta maksettu tulovero. Mitään vapaaosia ei näin ollen kapitalisaatiosopimuksen osalta voi saada ja vakuutetun kuolintapauksessa säästöhenkivakuutuksen verorasitus muodostuu lähtökohtaisesti kapitalisaatiosopimuksen verorasitusta kevyemmäksi.

Yhtenä sijoitusvakuutuksen houkuttelevista puolista voidaan nähdä myös se, että vakuutuksenottaja omistaa vain vakuutuksen – sijoituskohteet puolestaan omistaa vakuutusyhtiö, eivätkä nämä sijoitukset näy mitenkään sijoittajan varallisuudessa esimerkiksi Verohallinnon tiedoissa. Toisaalta tähän liittyy myös riski siitä, että vakuutusyhtiö esimerkiksi ajautuu konkurssiin ja asiakas menettää vakuutukseen sijoittamansa varat. Tämä vastapuoliriski lienee kuitenkin lähtökohtaisesti melko rajattu.

Sijoitusvakuutuksen huonona puolena voidaan pitää sen kustannuksia, kuten vakuutuksen hoitokuluja ja osanostoista mahdollisesti perittäviä palkkioita, jotka luonnollisesti vaihtelevat palveluntarjoajittain. Lisäksi esimerkiksi vakuutukseen valittavat rahastot voivat veloittaa vielä omia palkkioitaan, minkä seurauksena sijoitusvakuutuksen kulurakenne voi joissain tapauksissa olla raskaahko verrattuna suoriin sijoituksiin.

Mikäli sijoitusvakuutuksen tuotto muodostuu negatiiviseksi ja vakuutuskorvauksen määrä siten vakuutusmaksuja alhaisemmaksi, tästä syntyvä tappio ei ole yksityishenkilön verotuksessa vähennyskelpoinen. Vakuutuskorvauksen veronalaisesta osuudesta voidaan vuoden 2016 alusta alkaen luovutustappioiden vähennyskelpoisuuden laajennusta koskevan lakimuutoksen myötä vähentää mahdollisista muista luovutuksista aiheutuneet tappiot. Aikaisemmin luovutustappiot ovat olleet vähennyskelpoisia yksinomaan luovutusvoitoista, mutta jatkossa ne voidaan vähentää kaikista pääomatuloista.

Sijoitusvakuutusta voidaan pitää hieman suoraa omistusta riskipitoisempana sijoitusinstrumenttina myös siltä osin, että vakuutusten verotukseen voi tulevaisuudessa tulla muutoksia lainsäätäjän mahdollisesti puuttuessa niihin liittyviin veroetuihin. Julkisessa keskustelussa on jo päivitelty sijoitusvakuutusten tarjoamia veroetuja ja mahdollisuutta sijoitusten ’piilottamiseen’ sekä pohdittu muutoksen tarvetta; sijoitusvakuutusten verotuksen epävarmuutta lienee omiaan lisäämään nykyinen taloudellinen tilanne, jossa valtion tuloja pyritään kasvattamaan kaikista mahdollisista lähteistä.