MyFondia VirtuaaliLakimies
25. marraskuuta, 2015

”Pakkolait” ja yrittäjän sopimusvapaus

”Pakkolaki” on uusi käsite, jonka oppositiopuolueet, ay-liike ja media tänä syksynä ovat luoneet. Käsitettä käytetään joko ymmärtämättä mistä on kysymys tai tarkoituksellisesti johtamaan suurta yleisöä harhaan. Eihän pakottava lainsäädäntö ole millään tavalla uusi ilmiö lainsäädännössämme. Itse asiassa koko lainsäädäntö on ilmentymä valtion kansalaisiinsa kohdistamasta pakkovallasta.

Sopimusoikeuden keskeisenä periaatteena on pidetty sopimusvapauden periaatetta, jonka mukaisesti kansalaiset ja yhteisöt saavat järjestää keskinäiset suhteensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Tätä vapautta on lainsäädännöllä rajoitettu monella tavalla tarkoituksena tasapainottaa erilaisia yhteiskunnassa esiintyviä keskenään ristiriitaisia pyrkimyksiä. Tämä on tarpeen toisaalta yhteiskunnan toimivuuden varmistamiseksi ja toisaalta heikomman osapuolen suojaamiseksi sopimussuhteissa. Jälkimmäistä kutsutaan sosiaaliseksi sopimusoikeudeksi.

Työlainsäädäntö on pitkään ollut oikeudenala, jossa sosiaalisen sopimusoikeuden periaatteita on noudatettu laajasti. On haluttu turvata työntekijöille tietyt vähimmäisoikeudet suhteessa vahvemmaksi osapuoleksi koettuun työnantajaan. Lukuisissa työelämää säätelevissä laeissa on asetettu työntekijän oikeuksien vähimmäistaso eli työnantaja ja työntekijä eivät voi sitovasti sopia keskenään lain asettamaa vähimmäistasoa huonommista työehdoista. Lisäksi näissä laeissa on säädetty, että työehtosopimuksella voidaan tietyistä asioista sopia laista poikkeavalla tavalla. Tämän oikeuden sisällön määrittämisestä osin uudella tavalla on kyse Sipilän hallituksen työelämää koskevassa lainsäädäntöpaketissa.

Työehtosopimus - sopimus kolmannen lukuun

Työehtosopimus on sopimus, jossa työnantajien ja työntekijöiden järjestöt laissa annetun valtuutuksen nojalla sopivat ehdoista, joita on noudatettava tietyn toimialan työsuhteissa. Työehtosopimus sitoo sen solmineiden liittojen jäseniä yksittäiseen yritykseen ja työntekijään saakka. Työehtosopimus on merkittävä poikkeus siitä sopimusoikeuden periaatteesta, ettei sopimus sido ns. kolmatta osapuolta eli tahoa, joka ei ole sopimuksen osapuoli. Työnantaja- tai työntekijäliiton jäsenliitot ja yksittäiset jäsenet eivät siis ole työehtosopimuksen osapuolia, mutta sopimus sitoo kuitenkin heitä.

Työehtosopimuksen sitovuus on Suomessa usein vielä edellä kuvattua laajempi. Yleissitova työehtosopimus sitoo myös sellaista työnantajaa, joka ei ole työehtosopimuksen solmineen työnantajaliiton jäsen. Työehtosopimus on yleissitova, jos sitä asianomaisella alalla pidetään ”edustavana”. Laki ei määrittele milloin työehtosopimusta pidetään ”edustavana”. Oikeuskäytännössä on muotoutunut periaate, jonka mukaan työehtosopimusta pidetään ”edustavana”, kun siihen jäsenyyden perusteella sidottujen työnantajien palveluksessa on yli puolet alan työvoimasta. Kansainvälisesti katsoen vastaavanlainen yleissitovan työehtosopimuksen järjestelmä on harvinainen.

Mikäli työnantaja toimii alalla, jolla on voimassa ns. yleissitova työehtosopimus, työnantaja on velvollinen noudattamaan yleissitovaa työehtosopimusta riippumatta siitä, kuuluuko työnantaja työnantajaliittoon vai ei. Työnantaja on siis sidottu sopimukseen, jonka osapuoli hän ei ole ja jonka syntyyn hän ei ole voinut vaikuttaa. Tältä osin lainsäädäntövalta on delegoitu työmarkkinajärjestöille, vaikka valtiovalta Suomessa perustuslain mukaan kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Monessa työehtosopimuksessa on nykyään annettu mahdollisuus työpaikkakohtaisesti sopia työehdoista työehtosopimuksen määräyksistä poikkeavalla tavalla. Tätä mahdollisuutta ei valtaosin kuitenkaan ole työnantajaliittoon kuulumattomalla työnantajalla.

Mistä Sipilän hallituksen lakipaketissa on kyse?

Hallituksen lakipakettia on jo ehditty väittää perustuslain, ihmisoikeussopimusten, kansainvälisen työjärjestön (ILO) julistusten ja ties minkä vastaiseksi, ennen kuin yhtään ehdotusta lakitekstiksi on edes julkaistu. Ymmärtääkseni hallituksen hankkeessa on tarkoitus määritellä uudelleen, mistä asioista työehtosopimuksilla voidaan sopia ja sopimisen rajoista. Kun työmarkkinajärjestöt tosiasiallisesti käyttävät valtaa, joka kuuluisi eduskunnalle, ei voine olla estettä sille, että sama eduskunta määrittelee uudelleen työehtosopimusten rajat. Tätä ei myöskään voi kuvata sopimusvapauteen kajoamiseksi, vaan uudistukset voisivat tosiasiallisesti johtaa työsuhteen osapuolten sopimusvapauden lisääntymiseen.

On väitetty, että työehtosopimusten ulottuvuuden uudelleenmäärittely rikkoisi perustuslakia rajoittaessaan sopimus- ja yhdistymisvapautta. Sopimusvapautta ei perustuslaissa mainita perusoikeutena. Kansainvälisen työjärjestön (ILO) julistus työelämän perusperiaatteista ja ‑oikeuksista edellyttää jäsenvaltioilta yhdistymisvapauden ja kollektiivisen neuvotteluoikeuden tehokasta tunnustamista. Hallituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole kieltää kollektiivista sopimista (so. työehtosopimuksia). ILO:n julistuksen tarkoitus ei ole, että kollektiivisella sopimisella kokonaan syrjäytettäisiin lainsäätäjän valta työelämäasioissa. Liioin hallituksen tarkoitus ei ole rajoittaa yksittäisen työnantajan ja työntekijän oikeutta sopia työsuhteen ehdoista. Ainoastaan työehtosopimuksen raameja on tarkoitus kaventaa tai muuttaa.

Vaikea on myös nähdä, miten hallituksen lakipaketti rikkoisi perustuslain takaamaa yhdistymisvapautta. Työntekijöiden oikeutta kuulua ammattiliittoon ei olla millään tavalla rajoittamassa. Sitä vastoin työnantajapuolella tilanne on nykyisellään yhdistymisvapauden kannalta paljon ongelmallisempi. Yhdistymisvapauteen kuuluu myös ns. negatiivinen yhdistymisvapaus eli oikeus olla kuulumatta yhdistykseen. Työnantajaa ei voida velvoittaa kuulumaan työnantajaliittoon. Nykyinen työehtosopimusjärjestelmä johtaa kuitenkin siihen, että työnantajalle koituu monia haittoja siitä, ettei hän kuulu työnantajaliittoon. Etenkin pk-yrittäjällä voi olla monta hyvää syytä olla kuulumatta alansa työnantajaliittoon. Pk-yrittäjän ääni ei välttämättä kuulu työnantajaliitossa, eikä liiton neuvottelemat työehtosopimukset välttämättä palvele pk-yritysten etuja. Siksi yrittäjäjärjestöt ovat vuosikausia pyrkineet mukaan ”tupo-pöytiin”, mutta toistaiseksi tuloksetta. Perustellusti voi kysyä, onko työntekijä tosiaan aina se heikompi osapuoli työsuhteessa. Onko vaikkapa kolmen auton kuljetusyritys ylivertainen suhteessa AKT:hen kuuluvaan työntekijäänsä?

Suomessa ei ole lailla säädettyä minimipalkkaa

Työehtosopimusten ylikorostunut asema on leimallista Suomen korporatismille (so. poliittinen järjestelmä, jossa lainsäädäntövaltaa käyttävät työnantajien ja työntekijöiden muodostamat järjestöt eli korporaatiot). Yleisessä kielenkäytössä puhutaan usein lakisääteisestä minimipalkasta. Toisin kuin monissa maissa, Suomessa ei ole laissa säädettyä yleistä minimipalkkaa. Vähimmäispalkka Suomessa perustuu pelkästään työehtosopimusten yleissitovuuteen. Ellei työsuhteeseen sovelleta jotain työehtosopimusta, ei ole olemassa tätä työsuhdetta koskevaa vähimmäispalkkaa. Työsopimuslaissa on vain säännös siltä varalta, ettei palkasta ole lainkaan sovittu eikä mikään työehtosopimus tule sovellettavaksi. Tällöin työntekijälle on maksettava tekemästään työstä ”tavanomainen ja kohtuullinen palkka”.

Hallituksen ja eduskunnan on aika ottaa takaisin se valta, joka heille perustuslain mukaan kuuluu. Hyvinä aikoina luotujen rakenteiden sopeuttaminen huonompien aikojen vaatimuksiin pitää olla mahdollista lainsäädännöllisin toimin, ja sitä mahdollisuutta pitää käyttää.