MyFondia VirtuaaliLakimies
12. maaliskuuta, 2013

Rahalla saa ja hevosella pääsee – vai pääseekö?

Hevosenliha-gate on vellonut uutisissa ja julkisessa keskustelussa kyllästymiseen asti. Vaikka voisi kyynisesti iloita, että kaiken natriumglutamaatin ja muun teollismönjän keskellä eineksistä on siis havaittu ihan oikeaa lihaakin, niin leikin asia tämä ei ole. Monimutkaiset raaka-aineiden hankintaketjut liikkuvat maasta ja jalostuslaitoksesta toiseen, eikä kukaan tunnu oikeasti tietävän, miten niitä voisi saada läpinäkyväksi tai aukottomasti valvoa. Kuluttajat haluavat halpaa ruokaa, markkina on globaali, minkäs teet? EU:n jäsenmaat neuvottelevat nyt komission kanssa valmisruokien pakkausmerkintöjen selventämisestä, teollisuus vastustaa.

Mikä neuvoksi kuluttajalle?

Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Kansalaiset ovat purkaneet kiukkuaan sosiaalisessa mediassa. Kukin kuluttaja voi tietysti suoraan lähestyä kauppiastaan tai ruokavalmistajaa ja katsoa, saako hyvitystä tai vastausta ylipäätään. Kuluttaja-asiamiehen on mahdollista nostaa ryhmäkanne, jos löytyy riittävän suuri joukko kuluttajia, joilla on samaa tahoa kohtaan samankaltainen vaade – tässä tilanteessa kanteen kohteista tosin olisi vara valita.

Erittäin tehokas kaupallinen keino on yksinkertaisesti äänestää kukkarollaan, kuten osa kuluttajista kyselyiden mukaan jo tekee – einesten osto on vähentynyt. Maine on herkkä asia; vaikea ansaita ja helppo menettää. Kotikulman marketista ostetut tunnetun valmistajan einekset tai huonekalujätin kuuluisat lihapullat ovat tuntuneet lähes kotona tehdyiltä, ja nyt olo on petetty. Valmisruoka voi olla mainossloganin väittämän tavoin äitien valmistamaa, mutta äidit eivät olekaan tainneet hakea aineksia lähitorilta.

Huijaus, petos vai tuoteväärennys?

Vielä ei ole onneksi ilmennyt, että eineksiin päätyneessä hevosenlihassa olisi ollut ihmisille haitallisia lääkeaineita. Hepan syöminen lehmän sijaan voi harmittaa, mutta kalaperäisten aineiden tai pähkinän unohtaminen tuoteselosteesta voi olla kohtalokasta allergikolle. Tuotevastuulain perusteella yritys on vastuussa siitä, että sen valmistamat, maahantuomat tai myymät tuotteet eivät aiheuta vahinkoa ulkopuoliselle.

Sinänsä myytävän tavaran ”muokkaaminen” ei ole mitään uutta auringon alla. Tauluja ja taideteoksia on väärennetty maailman sivu. Sikarit ja arvoviinit ovat houkuttelevia väärennöskohteita. Kun myyjä harkitusti jymäyttää ostajaa ja pyytää väärennöksestä alkuperäistä vastaavaa hintaa, on kyseessä useimmiten jonkin sortin petos. Saksassa kohutaan nyt epäillystä huijauksesta, jossa tavanomaisesti kasvatettujen kanojen munia olisi myyty kalliimpina luomukananmunina.

Sen sijaan merkkilaukkuja ja rannekelloja myydään valtavia määriä ”feikkeinä” oikeaa huomattavasti halvemmalla, ja ostaja on useimmiten tietoisesti juonessa mukana. Feikkituotteiden valmistus- ja myyntitoiminta on usein järjestäytyneen rikollisuuden käsissä, joten valintojaan on hyvä miettiä. Mutta on siis eri asia tietoisesti ostaa epäaitoa tavaraa kuin tietämättään. Tässä lihasopassa (siis kuvainnollisesti) ei ole ainakaan vielä väitetty väärennetyn brändiä tai tavaramerkkiä, vaan tuotteen sisus on ollut pakkausselosteen vastaista.

Kuinka tästä eteenpäin?

Mitä yritykset voivat tästä kaikesta oppia? Skandaalin keskiössä olevissa yhtiöissä on varmasti tehty kattavat osto- ja toimitussopimukset, joiden vastuunrajoitus- ja korvauslausekkeisiin nyt vedottaneen puolin ja toisin. Tämä kaikki on kuitenkin reaktiivista - vahinko on jo tapahtunut. On ensiarvoisen tärkeää, että osapuolet sopimusten neuvotteluvaiheessa todella miettivät ja ymmärtävät, mistä he sopivat, mihin sitoutuvat, mitkä ovat pahimmat riskit. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei välttämättä ole. Sopimuksia tehdään nopeilla aikatauluilla vakiopohjille, eikä kiireessä ole välttämättä aikaa paneutua kuin ”tavanomaisiin” lausekkeisiin. Sopimuksia laativan juristin tuleekin haastaa neuvotteluosapuolet mukavuuspoteroistaan pohtimaan oman liiketoimintansa ydintä – ja niitä pahimpia kompastuskohtia, jotka mahdollisesti löytyvät jonain päivänä uutisotsikoista.

Kuinka pitkä meidän kuluttajien muisti sitten on? ”Säilöttyjä unelmia”- dokumentissa kerrotaan säilykeraviolipurkin 30 000 kilometrin matka suomalaisen marketin hyllylle, jossa purkin hinta on euron parin luokkaa. Haluammekohan oikeasti tietää, miten se on syntynyt ja mitä se sisältää? Me kaikki olemme periaatteessa innoissamme luomusta ja lähiruoasta, mutta miten kiireessä tai kukkaronnyörien kiristyksessä toimimme? Kuinka helposti periaatteitaan voi myydä – tai syödä?