MyFondia VirtuaaliLakimies
9. toukokuuta, 2011

Miksi isä ei jää kotiin?

Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kuuluu julkisen sektorin ylläpitämä tai rahoittama lasten päivähoito ja julkisin varoin tuetut pitkät vanhempainvapaat. Suomen erityispiirteenä on lisäksi verovaroin tuettu lasten kotihoidon tuki niille vanhemmille, joiden alle 3-vuotiaat lapset eivät ole kunnallisessa päivähoidossa.

Toinen suomalainen erikoisuus on perhevapaan vuoksi työstä poissa olevien isien muita Pohjoismaita selvästi pienempi osuus. Tampereen yliopiston tasa-arvotiedon keskus tietää kertoa, että vuonna 2009 suomalaisisät käyttivät alle 7 % kaikista korvatuista vanhempainrahapäivistä, kun vastaava osuus Norjassa oli 11,6 %, Ruotsissa 23,1 % ja Islannissa peräti 33,9 %. Kotihoidon tuen saajista miehien osuus on tätäkin pienempi, vain 5,1 %.

Merkittävin syy alhaisiin osuuksiin on se, että vain harva isä (vuonna 2009 alle 2 %) jää pitkälle, yli 100 päivän pituiselle vanhempainvapaalle.

Perhevapaiden kustannukset jakaantuvat epätasaisesti

Työstä poissaolon epätasaisella sukupuolijakaumalla on yritystaloudellinen ja sitä kautta myös kansantaloudellinen merkitys. Perhevapaista aiheutuu työnantajalle monenlaisia kustannuksia: töiden uudelleen organisoiminen, sijaisten rekrytointi, äitiyteen mahdollisesti liittyvien sairauslomien kustannukset sekä vapaan ajalta maksettavat mahdolliset palkkakustannukset siltä osin kuin Kelan päiväraha ei niitä kata.

Yrittäjänaisten keskusliiton arvion mukaan yksi vauva maksaakin tällä hetkellä äidin työnantajalle keskimäärin 12 000 euroa. Lisäksi työhön paluun jälkeen lasta kotona hoitaneelle vanhemmalle – joka siis lähes aina on äiti – kertyy usein enemmän sairaan lapsen hoitoon liittyviä poissaoloja. Voikin kysyä, onko oikein että naisvaltaisten alojen työnantajat, joista monet ovat pienyrittäjiä, kantavat valtaosan vanhemmuuteen ja lasten hoitamiseen liittyvistä kustannuksista.

Kustannusten lisäksi epätasaisella sukupuolijakaumalla on merkitystä myös tasa-arvon kannalta. Työnantajalle aiheutuvat kulut ehkäisevät naisten palkkausta vakituisiin työsuhteisiin (ns. äitiriski). Pätkätyöllistyminen ja naisten pidemmät kotonaoloajat taas antavat miehille selvän etulyöntiaseman ura- ja palkkakehityksessä.. Isien vanhempainvapaiden käytön lisäämisellä lähemmäs pohjoismaisia tasoja olisikin sekä sukupuolten välistä tasa-arvoa että työnantajien yhdenvertaisuutta ja yritystoiminnan edellytyksiä parantava vaikutus.

Miksi isät jäävät niin harvoin kotiin?

Mistä sitten johtuu, että niin harva suomalaisisä jää kotiin hoitamaan lapsia? On vaikea uskoa, että suomalaisisät olisivat ruotsalaisia tai islantilaisia kollegoitaan ratkaisevasti haluttomampia jäämään kotiin vaihtamaan vaippoja, tai että he pelkäisivät joutuvansa esimiestensä tai työympäristönsä kielteisten asenteiden kohteeksi ­ – tai että lastenhoito onnistuisi suomalaisnaisilta jotenkin geneettisesti luontaisemmin.

Kenties onkin niin, että yhteiskunnan tukimuodoilla on ratkaiseva ohjaava vaikutus. Islannissa käytössä on ns. 6+6+6 -malli, jossa vanhemmat voivat kummallekin kiintiöidyn kuuden kuukauden vanhempainvapaan lisäksi päättää keskenään vielä yhden kuuden kuukauden jakson jakamisesta. Malliin siirryttiin kertaheitolla vuonna 2003, jonka jälkeen isien osuus vanhempainvapaiden käytössä on noussut nykyiseen kolmannekseen vuoden 2000 reilusta kolmesta prosentista.

Sosiaali- ja terveysministeriön vanhempainvapaatyöryhmä päätyi äskettäin ehdottamaan kolmea vaihtoehtoa vaikeaselkoisen perhevapaajärjestelmän uudistamiseksi. Eräs ehdotuksista on juuri 6+6+6 -malli, joka on perheiden sisäisen työnjaon kannalta neutraali, mutta mahdollistaa silti vapaiden räätälöinnin kunkin perheen tilanteen ja tarpeiden mukaan.

Olisiko siis Suomessakin aika jo kypsä luopumiselle yhteiskunnan varoilla tuetusta rakenteellisesta epätasa-arvosta? Toki perheet voisivat perhevapaiden tukemiseen valittavasta mallista riippumatta edelleen järjestää lastenhoidon haluamallaan tavalla, mutta siltä osin kuin yhteiskunta sitä rahoittaisi, oikeus ja velvollisuus osallistua lasten hoitoon kotona kuuluisivat yhtäläisesti isälle ja äidille.

Epäilemättä myös työnantajat voivat omalta osaltaan vaikuttaa tasa-arvoisen työpaikkakulttuurin syntymiseen, jossa isän jääminen vanhempainvapaalle on yhtä luonnollista ja helppoa kuin äidin. Tällöin esimerkiksi molemmille vanhemmille tulisi maksaa mahdollinen perhevapaa-ajan täysi palkka yhtä pitkältä ajalta. Työnantajan henkilöstöpolitiikkaan tulisi myös kuulua perhetilanteen ja perhevapaiden käyttämisen aktiivinen huomioiminen työtehtävä- ja ura-asioissa riippumatta työntekijän sukupuolesta.